Ihmisellä on elämäntiellään aina seuraa, kuolema varjostaa hänen jokaista ajatustaan ja tunnettaan.

Kuolema ei ole vain fyysinen tapahtuma elämän lopussa, vaan kuolemalla on monet kasvot. Kuoleman kasvoja ovat kielteisyys ja pelko.

Yksi ihmisen pyhimmistä velvollisuuksista on olla oma itsensä. Elämä on kovin lyhyt ja meillä kaikilla on oma erityinen kohtalomme. Elämän pelottava tosiasia on sen ennustamattomuus. Meille voi tapahtua mitä hyvänsä.

Eräs asia on kuitenkin varma ja väistämätön. Meidän on lähdettävä täältä kun kuolema kutsuu. Missä miten milloin? Sitä emme tiedä.

Syntymässä tullaan tyhjästä, kuolemassa hävitään tyhjyyteen. Kun joku kuolee, hän aivan kirjaimellisesti häviää. Kuoleman hetkellä minuus ja sielu kamppailevat, mutta kun sielun on aika lähteä, se lähtee.

Liian monet ihmiset valmistautuvat elämään sen sijaan, että eläisivät.  Elämä on lyhyt ja elettyjä hetkiä ei saa takaisin. Vaikuttaa siltä, että meidän on määrä elää kaikki se, mikä kohdallemme osuu. Elämässä usein vain odotamme, että jokin puuttuva tulee täyttämään elämämme. Ihminen, esine tai hanke. Haluamme epätoivoisesti täyttää tuon tyhjyyden.

Mutta vain tuntemalla sielumme, voimme täyttää tuon tyhjyyden.