Ymmärtääkseen elämää /elämän tarkoituksen, on yksi tie aloittaa elämän loppumisesta, kuolemisesta. Jos ihmisen kuollessa kaikki loppuu siihen, elämä on lähinnä biologista selviämistä. Mutta loppuuko kaikki kuolemaan?

Miten kuolemista voi tutkia? Kuka meistä on tullut rajan takaa kertomaan kokemuksistaan? Itse asiassa kertojia on kahdenlaisia, niitä, joilla on kuoleman lähikokemus ja niitä, jotka väittävät eläneensä ennenkin. Kummastakin aiheesta löytyy kirjoja.

Jos haluaa todisteita edellisten elämien olemassaolosta, niin Ian Stevensonin (Head of the department of psychiatry at the University of Virginia Medical School) tutkimat tapaukset ovat lähinnä sitä, mitä paatuneimmankin skeptikon sielu kaipaa. Kyseessä on yli kaksi tuhatta hyvin samankaltaista tarinaa, joissa on läsnä useampia ulkopuolisia todistajia. Tarinat sisältävät tarkkoja nimiä, paikkoja, päivämääriä, joita lapsen ei ole ollut mahdollista saada selville. 

Aiheesta on kirjoitettu paljon ja siitä on tehty paljon tutkimuksia. Tom Shroderin kirja "Vanhat sielut" kertoo hänen kahdesta matkastaan Libanoniin ja Intiaan Ian Stevensonin kanssa, joka on tutkinut lasten kertomuksia menneistä elämistä 37 vuotta, tutkien yli kahta tuhatta tapausta ympäri maailmaa.
 

Tapaukset ovat kaikki hyvin samankaltaisia. Kun lapsi oppii puhumaan, hän kertoo, ettei tämä ole hänen kotinsa, eikä häntä kutsuta oikealla nimellä. Lapsi kertoo "oikean nimensä", vanhempiensa nimet, kylän nimen, jossa hän on asunut ja elämästään siellä. Hän myös pystyy kertomaan, kuinka on kuollut. Hän haluaa takaisin omien vanhempiensa luokse. Jokainen äiti tietää kuinka sydäntä raastavaa on jättää lapsi päivähoitoon, kun hän jää itkemään äitinsä perään. Miltä äidistä tuntuu, kun lapsi heti puhumaan opittuaan vain kaipaa omaa perhettään ja vaatii päästä takaisin oikeaan kotiinsa…
 

Kun lapsi viedään kylään / häntä tullaan tapaamaan, lapsi tunnistaa isänsä, äitinsä, siskojaan, veljiään, muita sukulaisiaan nimeltä. Kun hänet viedään kylään, hän tietää, missä kotitalo on, hän tietää huoneet, tunnistaa omia vaatteitaan, lelujaan, jne. Kaikilla tapauksilla on useita todistajia ja lapsi on kertonut useita yksityiskohtia, joita ei kukaan muu kuin asianomaiset ole voineet tietää. Lempinimiä, tavaroiden paikkoja esim. vaatteiden taskussa, jne.

Vanhemmat eivät yleensä ole lainkaan ihastuneita tilanteeseen, vaan yrittävät hiljentää lapsen. Tilanne on myös sikäli traaginen, että jos edellinen henkilö on ollut lapsi, hän kaipaa vanhempiaan. Jos henkilö on ollut aikuinen, hän kaipaa vaimoaan, aviomiestään ja omia lapsiaan.

Myös vanhempien kannalta tilanne on vaikea. Jokainen lasta odottava toivoo omaa pientä vauvaa, lasta, jota voisi rakastaa. Jos lapsi osoittautuukin naiseksi, joka kaipaa miestään ja lapsiaan tai lapseksi, joka itkien kaipaa vanhempiaan, on tilanne vaikea kaikille. Tapaukset Burmassa olivat erityisen vaikeita vanhemmille. Japanilaiset sotilaat olivat erityisen vihattuja ja tunteet olivat hyvin ristiriitaisia, kun lapsi väitti olevansa japanilaisen sotilaan reinkarnaatio.

Joissain tapauksissa tilanne päättyy onnellisesti, tilannetta voisi ehkä verrata meidän kulttuurimme avioeroperheisiin ja lapsi saa kaksi perhettä ja sukua, jotka hyväksyvät hänet. Silloinkin lapsen lojaalisuus on usein koetuksella.

Hyvin harvoissa tapauksissa lapsi on pystynyt päättämään, minne syntyy uudestaan. Lapsi syntyy sattumanvaraisesti perheeseen, joka voi olla rikkaampi tai köyhempi kuin aiempi perhe. Perheessä joko rakastetaan häntä enemmän tai vähemmän kuin aiemmassa perheessä. Nuo tapaukset pois sulkevat ainakin jossain määrin sen länsimaissa yleisen uskomuksen, että sielu voi itse päättää minne syntyy. Joissain tapauksissa, henkilö on ilmoittanut syntyvänsä perheeseen uudelleen ja niin on myös käynyt.

Tapaukset, joita Stevenson on tutkinut, eivät tue käsitystä hindujen uskomasta karman laista. Uudelleen syntymällä ei näytä olevan enempää tarkoitusta, kuin puun siemenellä, joka sattumanvaraisesti poukahdellen, tuulen suunnan viemänä tai eläimen kuljettamana kulkeutuu paikkaan, jossa voi aloittaa uuden kasvunsa. Hän on myös tutkinut syntymämerkkien esiintymistä uudelleen syntymistapauksissa. Syntymämerkit ovat olleet henkilön arpia edellisestä elämästä, esim. jos henkilö on kuollut luotiin, häneltä voi löytyä vastaavista paikoista syntymämerkit. Mikään ei tue sitä käsitystä, että tässäkään tapauksessa karman laki vaikuttaisi niin, että murhaajalla olisi mitään merkkiä ko. tapahtumasta, ainoastaan uhrilla.

Useimmiten lasten muistot ovat täysin kadonneet, kun he tulevat varhaismurrosikään. Voimakkaimmillaan ne ovat lapsen ollessa parivuotias. Opitut taidot lapsi joutuu opettelemaan uudelleen, ne eivät välttämättä seuraa mukana edellisestä elämästä. Lapset kuvaavat sielunsa siirtyneen uuteen ihmiseen syntymän, eivät hedelmöitymisen hetkellä. Usein uudelleensyntyminen tapahtuu maantieteellisesti lähellä kuolinpaikkaa. Libanonilainen nainen, joka oli mennyt sydänleikkaukseen Amerikkaan ja kuoli siellä, syntyi uudelleen Amerikassa. Japanilaiset sotilaat, jotka taistelivat Burmassa, syntyivät uudelleen Burmassa.

Joitakin lapsia tutkittiin psykologisin testein ja he tuntuivat ikätovereitaan tasapainoisemmilta ja saivat korkeampia tuloksia älykkyystesteistä.

Uudelleen syntymät tapahtuvat joko heti, mutta kuitenkin yleensä muutaman vuoden päästä edellisestä elämästä. Keskiarvo tutkituista tapauksista oli 8 kuukautta.

Tom Shroder itse suhtautuu epäillen reinkarnaatioon ja kirja jättää noiden kahden matkan tapaukset lukijan itsensä tulkittaviksi. Myöskään Ian Stevenson ei anna valmista ratkaisua, vaan jättää tulkinnan lukijalle, "toivon, etteivät minun uskomukseni merkitsisi mitään kenellekään, jokaisen tulisi tutkia todisteita itse ja vetää omat johtopäätöksensä". Stevenson mainitsee myös paradoksin idän ja lännen välillä. Lännessä ihmiset kysyvät: "Miksi tuhlaatte niin paljon rahoja tutkiaksenne uudelleen syntymistä, kun tiedämme sen olevan mahdotonta?" Idässä ihmiset kysyvät: "Miksi tuhlaatte niin paljon rahoja tutkiaksenne uudelleen syntymistä, kun tiedämme, että se on totta?".

Yksi avoinna olevista kysymyksistä on, mistä kaikki sielut tulevat, kun maapallon väkiluku kasvaa koko ajan räjähdysmäisesti. Tai jos sielu on, mikä on sen olemus. Keitä me olemme, mikä on tietoisuus? Geneetikot, biologit, tietokoneasiantuntijat ovat vuosikymmeniä yrittäneet luoda tai monistaa tai edes määritellä tietoisuutta siinä kumminkaan onnistumatta. Myös kysymys ajan luonteesta on selvittämättä ja sen vaikutuksesta näihin kokemuksiin.

Alzheimerin potilailla persoonallisuus katoaa. Heidän muistonsa, kykynsä, luonteensa, kaikki katoavat. Kysymys kuuluukin, kun kaikki ihmisen minän ominaisuudet katoavat aivojen tuhoutuessa, mitä jää enää jäljelle uudelleen syntymiseen? Ihmistä voi kuvitella radiona. Jos rikot radion, se ei enää soita musiikkia. Mutta se ei tarkoita, että radioaallot olisivat hävinneet. Se tarkoittaa vain, että niitä ei voi enää vastaanottaa rikki menneellä vastaanottimella. Skeptikot voivat kysyä, kuka radioaaltoja lähettää? Mutta yhtä hyvin voi kysyä mitä tapahtuu mustan aukon sisäpuolella? Mitä tapahtui ennen alkuräjähdystä? Me emme tiedä.

Stevenson epäilee, että tarkoitus on unohtaa edellinen elämä uuteen siirryttäessä, mutta joskus prosessi häiriintyy ja muistoja jää. Mahdollista on myös, että kyky muistaa edellisiä elämiä on geneettinen.

Monet tapauksista herättivät Stevensonissa kysymyksen, ovatko lasten muistot aitoja. Joissakin tapauksissa kyse voi olla lapsen toiveesta parempaan elämään tai vanhempien toiveesta kuolleen sukulaisen jälleen näkemisestä. Tai julkisuuden tavoittelusta, jossa tarve uskoa on suurempi kuin puolueettomat todisteet. Esim. lapsi voi kokea odotukset koviksi ja kun häneltä kysytään kuka on isäsi, hän tulkitsee ympäröivän väkijoukon reaktiota ja toimii niiden mukaan.

Tapauksia, identtisiä tapauksia, on kuitenkin liian paljon, jotta voitaisiin sanoa, että kyseessä on aina huijaus tai mielikuvituksen tuote. Nuo lapset tiesivät liian paljon asioita, joita heidän ei olisi pitänyt tietää.

Tom Shroder, kirjan kirjoittaja itse kokeili hypnoosia, mutta ei vakuuttunut sen uskottavuudesta. Hänellä oli vahva tunne, että hän vastasi hypnoosin alla enemmän miellyttääkseen kysyjää, kuin siksi, että todella tiesi vastaukset. Hän kuvaili oloa päiväunelmoinniksi, jossa hän vastaili kysymyksiin ensimmäisellä assosiaatiolla, joka hänen mieleensä tuli.

Mutta hän keskusteli psykologien kanssa, jotka ovat käyttäneet hypnoosia apuna ja potilaat ovat menneet traumojensa alkulähteille, jotka ovat olleet aiemmissa elämissä. Yhteistä noissa tapauksissa on ollut, että traumat ovat poistuneet, vaikka aiemmin mikään muu hoitokeino ei ole auttanut. Psykologit eivät myönnä uskovansa edellisiin elämiin, mutta hoito on tehonnut. Stevenson huomauttaa kuitenkin, että edellisen elämänsä muistavat lapset kärsivät hyvinkin vaikeista peloista, jotka liittyvät edelliseen elämään. Elämän muistaminen sinällään ei poista pelkoja.

Shroder kokeili myös selvännäkijää, mutta nuo tarinat tuntuivat vieläkin vieraammilta. Ne eivät olleet hänen itsensä assosiaatioita, vaan täysin vieraan ihmisen assosiaatioita. Shroder mainitsee, että tarve uskoa kuoleman jälkeiseen elämään on hyvin voimakas ja houkutus uskoa tarinoita on todella suuri.

Kirjan lasten tarinat hyvin yksityiskohtaisine tietoineen, nimistä ajasta ja paikoista, ovat kuitenkin kaukana länsimaisten ihmisten hyvinkin hämäristä kokemuksista, joissa tapahtumat sijoittuvat kauas historiaan, eikä niitä pystytä yleensä tarkistamaan.