Luvussa 7 käsitellään kuoleman ja unen välistä suhdetta. Tiibetiläiset opettajat käyttävät unta vertauksena siitä, kuinka vaikeaa on säilyttää tietoisuus nukkuessa. Kuinka moni meistä huomaa tajunnan muutoksen uneen vaipuessaan? Kuinka moni tietää unta nähdessään näkevänsä unta?

Kirjassa viitataan myös unijoogaan, johon en ole itse tutustunut. Unijoogassa pyritään säilyttämään tietoisuuden taso nukkuessa.

Luku kahdeksan käsittelee elämää syntymän ja kuoleman välissä. Eämä on ainutlaatuinen ja siinä on mahdollisuuksia, joita emme edes osaa kuvitella. Havainnot maailmasta ovat riippuvaisia havannoitsijoista; jos kolme olentoa tulee joelle, yksi havaitsee kalastusmahdollisuudet, toinen pesumahdollisuuden, kala uuden reviirin, jne. Yhtä todellisuutta ei ole. Maailma voi olla yhdelle kuin taivas ja toiselle kuin helvetti. Mutta havainnot ovat mielen vääristämiä ja sidottuja "minään takertumiseen".

Hengelliselle polulle lähteminen on tavallaan "minästä" luopumista ja sielun kautta Jumalaan sitoutumista. Antautumisesta jollekin suuremmalle kuin maalliselle minä-tietoisuudelle. Suurin riski on lukea opetuksia "kuin piru raamattua". Tietoisuuden avautuminen on joskus vaikeaa, sillä ensin on kohdattava itsensä.

Tietoisen minän lisäksi jokaisella ihmisellä on sielu, sielu neuvoo ja opastaa, mutta vain jos sen ääntä kuuntelee. Kuullakseen sielun äänen, on hiljennyttävä.

Kolme viisauden työkalua ovat hengellisten opetusten kuunteleminen, ymmärryksen syventäminen mietiskelyn avulla ja meditaation avulla opetusten soveltaminen suoraan jokapäiväisen elämämme tarpeisiin.