Sielu, onko ihmisellä sielua? Kuinka sen olemassaolon tai olemattomuuden voi todistaa?

Kirjassa annettiin vertaus siitä, ovatko kaikki joutsenet valkoisia vai eivät. Jotta sen voisi todistaa, ei tarvitse tutkia kaikkia valkoisia joutsenia, riittää, kun löytää yhden mustan. Silloin voi todeta, että kaikki joutsenet eivät ole valkoisia.

Luvussa 1 käsiteltiin tietoisuutta ja aivoja. Diane Hennacy Powell on neuropsykiatri, joka on toiminut professorina Harwardin lääketieteellisessä ja julkaissut useita tietoisuutta käsitteleviä teoksia. Kirja on mielenkiintoinen ja helppolukuinen.

"Yritys ymmärtää tietoisuutta tutkimalla kallomme sisältä löytyvää harmaata ainetta on sama kuin jos yrittäisi ymmärtää musiikkia purkamalla cd-soittimia ja analysoimalla niiden osia".

Luvussa 2 käsitellään telepatiaa ja muuntuneita tajunnan tiloja. Luvussa kolme identtisiä kaksosia ja paritietoisuutta. "Erillisyys toisistamme on tietoisuuden luoma optinen harha", Albert Einstein. Luku neljä käsittelee selvänäköisyyttä koskevia tutkimuksia.

Luku viisi kiinnosti minua henkilökohtaisesti, se käsitteli aikaa. Onko aika jana vai piste? Onko meillä vapaata tahtoa? Jos voimme ennustaa tulevaisuutta, mitä se kertoo ajasta ja vapaasta tahdosta? Elokuvan kuvaamisvaiheessa ohjaaja ja näyttelijät ilmaisevat vapaata tahtoa ja heidän suorituksensa ja improvisaationsa ovat vapaan tahdon ilmaisuja. Mutta kun elokuva on teatterissa, sama tapahtumasarja toistuu uudelleen ja uudelleen.(s. 106)

Luku kuusi käsitteli psykokinesiaa, rukouksen parantavaa voimaa ja spontaania paranemista. 

Luku seitsemän, irti ruumiista? Ruumiista poistumiskokemuksen neurologia, siihen vaikuttaa kulmapoimu aivoissa (s.137). Kyseessä on siis aivotoimminnan häiriö alueella, jossa kosketusta, kuuloaistia ja näkökykyä prosessoivat alueet risteävät. Epänormaali sähköinen aktiviteetti voi johtaa siihen, että signaalit aivojen sisällä menevät sekaisin ja ihminen kokee ruumiinsa sijainnin väärin. Mutta se ei selitä, miten aivot voivat saada pätevää tietoa paikasta, johon ruumiilla ei ole yhteyttä. Luku käsittelee myös kuolemanrajakokemuksia.

N, N-dimetyylitryptamiini (DMT). "Skitsofreenikko hukkuu samoihin vesiin, joissa mystikko riemuiten ui" / Joseph Campbell. DMT on serotiinin johdannainen ja sen otaksutaan vaikuttavan serotiinin reseptoreihin. Ihmisruumiin luonnollinen DMT-lähde on käpylisäke. Käpylisäke on tärkein rauhanen, joka vastaa ihmisen siirtymisestä unitilaan tuottamalla melatoniinia ja arginiinivasotosiinia. Näiden aineiden epätyypillinen erittyminen voi selittää, minkä vuoksi joillakin meedioilla on unitiloja vastaavia aivoaaltoja, vaikka he ovat hereillä.

Onko tietoisuus täysin rajoittunut ruumiiseemme? Ilmeisesti ei. Tietoisuus näyttäisi olevan jonkinlainen energia tai kenttä.

Kahdeksas luku, uni, analyyttisen mielen poiskytkeminen, evoluutio ja aivojen kehitys, autistiset nerot.

Yhdeksäs luku, oikea ja vasen aivopuolisko. Tiedostamaton, "Silmät näkevät vain sen, minkä mieli on valmis ymmärtämään" / Henri Bergson. Aivojen suodatusmekanismit. Kymmenes luku, tietoisuus ja elämänverkko, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mystikot ja fysiikan lakeja.

Yhdestoista luku: Ajan olemus."Useimmat ihmiset uskovat, että aika kuluu; tosiasiassa se pysyy siinä missä se on" / Dogen, Zenmestari. Aikamalleja, ajan fysiikka... Ja takaisin viidennessä luvussa käsiteltyyn aiheeseen: Ennustaminen ja vapaa tahto.

Kahdestoista luku: Osien summa on kokonaisuutta suurempi. Mitä on tietoisuus? Kollektiivinen alitajunta, holografia ja elävät hologrammit. Holografisessa maailmankaikkeudessa kaikkea aika-avaruudessa olevaa koskeva informaatio sijaitsisi jokaisessa aika-avaruuden paikassa.

Deepak Chopralla on miellyttävä tapa kirjoittaa ja hän on kirjoittanut romaanin, jossa kuvataan Buddhan elämää kruununprinssinä isänsä palatsissa, hän menee naimisiin, päättää jättää palatsin ja ryhtyä munkiksi.

Itse jäin miettimään Buddhaa, en niinkään munkkina, vaan ihmisenä, aviomiehenä, isänä. Buddhan elämä vaikutti ratkaisevasti miljoonien elämään, mutta aviomiehenä ja isänä hän ei ollut yksi parhaimmista.

Ostin kirjan ollessani työmatkalla Bostonissa. Kirjan tarina kertoo menestyksekkäästä ja kuuluisasta lakimiehestä, joka sydänkohtauksen jälkeen päättää muuttaa elämänsä ja jättää vanhan elämänsä taakseen, ryhtyen munkiksi. Kirjan kertojana on Julianin ystävä ja vanha työkaveri, jonka luokse Julian tulee vierailemaan kolmen vuoden jälkeen.

Kun Julian oli 50-vuotias, hän näytti 70-vuotiaalta. Pitkät päivät töissä karkoittivat ystävät ja perheen ympäriltä. Hän oli ylipainoinen ja huonokuntoinen. Hän oli kadottanut huumorintajunsa ja kykynsä nauraa.

Kirja alkaa varsinaisesti kolme vuotta sydänkohtauksen jälkeen, Julian on lähtenyt Intiaan joogiksi ja palaa sieltä vierailemaan ystävänsä luokse muuttuneena miehenä. Hän näyttää 35-vuotiaalta terveyden perikuvalta säteillen sisäistä elinvoimaa ja energiaa.

Julian kertoo, kuinka hän muuttui ja mitä muutos vaati.

Lyhyesti kirja on romaanin muodossa kerrottu kuinka muuttaa elämänsä tasapainoiseksi ja onnelliseksi. Robin Sharman tyyli kirjoittajana on helppotajuista ja kirja on mielestäni lukemisen arvoinen. Melko kiehtova on Julianin tarina Intiassa viettämästään ajasta.

"Kun luovuin isojen nautintojen etsimisestä ja aloin nauttia pienistä asioista, löysin onnen"
"Aloin auttaa apua tarvitsevia ja nyt yksinkertaisesti olen mies, joka löysi sielunsa"
"Älä koskaan kadu menneisyyttä, ennemminkin ylistä opetusta, jonka sait"
"Kuinka voin välittää muista, jos en välitä itsestäni?"
"Kuinka voin tehdä hyviä asioita, jos en itse voi hyvin?"
"En voi rakastaa sinua, jos en voi rakastaa itseäni"
"Kun oppilas on valmis, opettaja ilmestyy"
"Kun kuppi on täysi, kuinka sinne voi laittaa lisää muuten kuin tyhjentämällä kuppia"
"Kiinalainen merkki kriisi muodostuu kahdesta merkistä: vaara ja mahdollisuus"

Seitsemän totuutta:
1) Mieli on kuin puutarha, sitä pitää hoitaa, negatiivisia ajatuksia ei saa päästää sisään. Iloitse hyvästä, älä haudo menneitä. Unelmoi ja tee unelmista totta.

***

Jatkuu...

Ihmisellä on elämäntiellään aina seuraa, kuolema varjostaa hänen jokaista ajatustaan ja tunnettaan.

Kuolema ei ole vain fyysinen tapahtuma elämän lopussa, vaan kuolemalla on monet kasvot. Kuoleman kasvoja ovat kielteisyys ja pelko.

Yksi ihmisen pyhimmistä velvollisuuksista on olla oma itsensä. Elämä on kovin lyhyt ja meillä kaikilla on oma erityinen kohtalomme. Elämän pelottava tosiasia on sen ennustamattomuus. Meille voi tapahtua mitä hyvänsä.

Eräs asia on kuitenkin varma ja väistämätön. Meidän on lähdettävä täältä kun kuolema kutsuu. Missä miten milloin? Sitä emme tiedä.

Syntymässä tullaan tyhjästä, kuolemassa hävitään tyhjyyteen. Kun joku kuolee, hän aivan kirjaimellisesti häviää. Kuoleman hetkellä minuus ja sielu kamppailevat, mutta kun sielun on aika lähteä, se lähtee.

Liian monet ihmiset valmistautuvat elämään sen sijaan, että eläisivät.  Elämä on lyhyt ja elettyjä hetkiä ei saa takaisin. Vaikuttaa siltä, että meidän on määrä elää kaikki se, mikä kohdallemme osuu. Elämässä usein vain odotamme, että jokin puuttuva tulee täyttämään elämämme. Ihminen, esine tai hanke. Haluamme epätoivoisesti täyttää tuon tyhjyyden.

Mutta vain tuntemalla sielumme, voimme täyttää tuon tyhjyyden.

Perimmiltään ihmismieltä kiehtoo kehä eli ympyrä, koska se tyydyttää jotakin meidän sisäisestä kaipuustamme. Se on yksi kaikkein yleismaailmallisimmista ja muinaisimmista muodoista koko maailmankaikkeudessa.

Yksi elämän suurimmista arvoituksista on aika. Kaikki mikä meille tapahtuu, tapahtuu ajassa. Aika kuluu ja vie kaiken mennessään. Onko jossain paikka, jonne menneet päivät meidän tietämättämme kerääntyvät?

Kaikki tietävät, että ajan kokeminen on suhteellista. Kun on kurjaa, aika kuluu hitaasti, kun on kivaa, aika lentää.

Luvussa käsitellään ikuista nuoruuttaa mm. tarinalla Tir na n-og, ikuisen nuoruuden maa. Paikkaa, jossa aika kuluu eritavalla kuin maan päällä. Ikuisuudessa on erilainen elämänrytmi. Luvussa on erilaisia tarinoita erilaisista kulttuureista, joissa ihminen murtautuu meidän ajastamme ulos palatakseen satojen vuosien päästä takaisin.

Vanhuuden kynnyksellä on oltava lempeä itselleen. Kaikkea ei tarvitse repiä auki vuotaviksi haavoiksi. Muistoja voi käydä läpi, ryhmitellä ja lajitella. Asioita, joita syvästi katuu, voi lempeästi tutkiskella, ne ovat usein olleet kasvun paikka ihmiselle. On osattava antaa anteeksi itselleen.

Kaikki elävä on liikkeessä. Liikkeellä tulisi olla tasainen rytmi, se ei saisi katketa eikä vaikeutua. Kulkuri vaeltaa paikasta toiseen, mutta pisin matka tehdään omaan sisimpään.

Muutos ja mahdollisuus ovat kasvua. Ihminen saattaa haluta muutosta ja haaveilla muutoksesta, mutta jos hän ei omaksu uusia näkemyksiä osaksi jokapäiväistä elämäänsä, muutos jää pelkäksi haaveeksi.

Kelttiläisessä hengellisyydessä jokainen uusi päivä on hyvin merkittävä ja aina yhtä pyhä. Jokainen päivä oli heille uusi alku.

Luvussa puhutaan paljon työelämästä ja sen vaikutuksesta ihmiseen. Ehkä kiteytetty viesti on, että ihmisen ei tulisi sitoutua täysin mihinkään asiaan eikä järjestöön, vain siksi, että tuntevat tarvetta kuulua johonkin ulkopuoliseen yhteisöön. Ihmisen täytyy uskaltaa sitoutua omaan elämäänsä.

Kuka minä olen? Osaanko määritellä itseni ilman ulkopuolisia apuja? Esimerkkinä vanha hautakirjoitus:"Tässä lepää Jeremy Brown, joka syntyi mieheksi ja kuoli ruokatavarakauppiaana".

Syntymän ihme. Kukaan ei ole täällä sattumalta. Syntymässä meillä ei ole mahdollisuutta valita identiteettiämme.

Kelttiläisessä kulttuurissa pidettiin pyhinä lähteitä. Samalla tavalla lähde voi alkaa pulputa ihmismielessä ja silloin löytää sisimmästään syvyyttä, jonka olemassaoloa ei osannut edes aavistaa.

Ihmiset kärsivät valmiuden puutteesta. Elämällä on niin paljon annettavaa, mutta meillä on käsi kahvalla, olemmeko valmiita vastaanottamaan kaiken sen, minkä elämä voi tarjota? Kun ihminen on valmis, hän saa siunauksen.

Sielu on lähde sisällämme, se on raikas, virkistävä ja ehtymätön. Ihmisen minä voi tukahduttaa sielun ja kontrolloida sen oman elämänsä ulkopuolelle. Sielu on oven takana koko ajan, ovi täytyy vain avata. Jumalan läsnäoloon ei tarvita ohjelmia, tasoja, ihmisen rakennelmia.

Kun aika rajoitetan lineaariseksi, se jää vaille olemusta. Ikuisuus on aina läsnä - ihmisen sisimmässä. Ikuisuus ei ole missään muualla, se ei ole jossain kaukaisuudessa. Hengellisyys on kyseenalaista, mikäli sen tarkoituksena on pelkästään tyydyttäää ihmisen omaa henkistä nälkää. Tällainen hengellisyys juontaa juurensa yksinäisyyden pelosta. Yksinoloa on monenlaista. kärsimystä, joka on pimeää yksinäisyyttä.

Kuitenkin sielun yhteyden voi löytää vain hiljaisuudessa, yksin.

Kielteisiä asioita / vastoinkäymisiä ei tulisi pelätä, vaan nähdä ne kasvun paikkana. Omat kielteiset piirteensä tulisi oppia tunnistamaan ja löytää ne kasvun mahdollisuuksina. Omaan itseen tulisi aina suhtautua lempeästi.

Lopuksi: Yksi suurimmista synneistä on elämätön elämä. Esteet joita luomme mielessämme, ovat useimmiten vain harhakuvia, eivät todellisia esteitä.

***

Laitan tähän ajattelemisen aihetta liittyen elämättömään elämään:

Nuorempana - SITKU
Keski-iässä - MUTKU
Vanhempana - VOIKU

Miten olisi NYTKU???

Luku kaksi käsittelee ihmisen kasvoja, kehoa ja aisteja.

Me oletamme helposti elävämme samassa maailmassa toisten kanssa, mutta meillä on jokaisella myös oma sisäinen maailmamme.

Kasvot voivat heijastaa lämpöä, mutta ne voivat myös olla kova naamio, joka eristää ihmisen maailmasta.

Keho on sielun koti maan päällä ja siitä tulisi aina pitää hyvää huolta. Ihmiskeho on sielussa ja sielu peittää meidät kokonaan.

Sielu tuntee ihmisen kaavaillun kohtalon. Ihminen voi muuttaa sitä tahdollaan, mutta uupuminen on mahdollista ihmisen joutuessa hakoteille. Ihmisen tulisi oppia olemaan läsnä itsessään.

Jumalallinen ei ole ulkopuolellamme, emmekä löydä sitä ulkopuoleltamme etsiessämme.

Kuinka minä näen maailman? Uhkaavana? Katsonko sitä ahneena? Arvostelevana? Kaunaisena? Välinpitämättömänä? Vähättelevänä? Vai rakastavana?

John käy läpi kaikki aistit ja niiden merkityksen elämän hahmottamiseen melko kiehtovalla tavalla. Vain elämällä aistiemme kautta ja nauttimalla aistien välittämästä maailmasta, voimme olla sopusoinnussa itsemme ja luonnon kanssa.

"On kummallista olla täällä. Sama arvoitus askarruttaa alitajuisesti ihmismieltä..."

Kelteillä oli käsite "Anam cara".  Anam tarkoittaa gaeliksi sielua ja cara ystävää eli anam cara on sielun ystävä. Kun ihmisellä oli anam cara, hänestä tuli muinaisella ja ajattomalla tavalla yhtä sielunsa ystävän kanssa.

Ensimmäinen luku kirjassa käsittelee ystävyyden arvoitusta.

Kelttiläisessä runoudessa korostuu luonnon kauneus, värit ja voima. Keltit palvoivat valoa. Heillä oli voimakas tunne matkamme kehämäisestä luonteesta. Valo oli jumaluuden salaista läsnäoloa, jos ei olisi ollut valoa, ei olisi ollut elämää.

Jokaisella ihmisellä on sisäiset kasvonsa, jotka ovat aistittavissa, mutta eivät milloinkaan nähtävissä. Ainoastaan rakkaus voi herättää sen, mikä ihmisessä on jumalallista. Kun sielu herää, etsintä alkaa, eikä paluuta ole. Mutta ihminen menettää sielunsa tasapainon, jos hän on hyvä antamaan, mutta huono ottamaan vastaan.

Todellisen rakkauden liitossa kaksi sielua yhtyy toisiinsa, he tulvivat toistensa yli niin, että minuuden rajat hämärtyvät. Jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä kipeästi anam caran. Ystävyys on aina tunnistamista, ikiaikainen tunnistaminen saattaa toisistaan eksyneet sielut yhteen.

Raamatussa sanotaan, ettei kukaan ole nähnyt jumalaa. Kun ajatusta muutetaan hiukan, ei kukaan voi myöskään nähdä omaa sieluaan, siitä voi kokea vain välähdyksiä sen valosta ja ääriviivoista.

Buddhalaisuudessa on vastaava käsite kalyana-mitra eli jalo ystävä. Koska kukaan ei voi nähdä omaa elämäänsä täydellisesti, tarvitaan kalyana mitra eräänlaiseksi peiliksi ihmiselle. Ystävyydessä ja rakkaudessa on kuitenkin tärkeää vaalia yksilöllisyyttään. Sielu tarvitsee tilaa, jotta se ei tukahtuisi, todellinen ystävyys ei tukahduta, vaan vahvistaa.

Ensimmäinen luku käsittelee ystävyyttä, ystävyyden määritelmää, mitä se on ja mitä se ei ole. Kiteytettynä todellinen ystävyys on kahden sielun tapaaminen, jossa sielut tunnistavat toisensa oltuaan erossa toisistaan. Aito ystävyys saa sielut vahvistumaan ja ne ruokkivat rakkautta ja valoa toisissaan.

Ymmärtääkseen elämää /elämän tarkoituksen, on yksi tie aloittaa elämän loppumisesta, kuolemisesta. Jos ihmisen kuollessa kaikki loppuu siihen, elämä on lähinnä biologista selviämistä. Mutta loppuuko kaikki kuolemaan?

Miten kuolemista voi tutkia? Kuka meistä on tullut rajan takaa kertomaan kokemuksistaan? Itse asiassa kertojia on kahdenlaisia, niitä, joilla on kuoleman lähikokemus ja niitä, jotka väittävät eläneensä ennenkin. Kummastakin aiheesta löytyy kirjoja.

Jos haluaa todisteita edellisten elämien olemassaolosta, niin Ian Stevensonin (Head of the department of psychiatry at the University of Virginia Medical School) tutkimat tapaukset ovat lähinnä sitä, mitä paatuneimmankin skeptikon sielu kaipaa. Kyseessä on yli kaksi tuhatta hyvin samankaltaista tarinaa, joissa on läsnä useampia ulkopuolisia todistajia. Tarinat sisältävät tarkkoja nimiä, paikkoja, päivämääriä, joita lapsen ei ole ollut mahdollista saada selville. 

Aiheesta on kirjoitettu paljon ja siitä on tehty paljon tutkimuksia. Tom Shroderin kirja "Vanhat sielut" kertoo hänen kahdesta matkastaan Libanoniin ja Intiaan Ian Stevensonin kanssa, joka on tutkinut lasten kertomuksia menneistä elämistä 37 vuotta, tutkien yli kahta tuhatta tapausta ympäri maailmaa.
 

Tapaukset ovat kaikki hyvin samankaltaisia. Kun lapsi oppii puhumaan, hän kertoo, ettei tämä ole hänen kotinsa, eikä häntä kutsuta oikealla nimellä. Lapsi kertoo "oikean nimensä", vanhempiensa nimet, kylän nimen, jossa hän on asunut ja elämästään siellä. Hän myös pystyy kertomaan, kuinka on kuollut. Hän haluaa takaisin omien vanhempiensa luokse. Jokainen äiti tietää kuinka sydäntä raastavaa on jättää lapsi päivähoitoon, kun hän jää itkemään äitinsä perään. Miltä äidistä tuntuu, kun lapsi heti puhumaan opittuaan vain kaipaa omaa perhettään ja vaatii päästä takaisin oikeaan kotiinsa…
 

Kun lapsi viedään kylään / häntä tullaan tapaamaan, lapsi tunnistaa isänsä, äitinsä, siskojaan, veljiään, muita sukulaisiaan nimeltä. Kun hänet viedään kylään, hän tietää, missä kotitalo on, hän tietää huoneet, tunnistaa omia vaatteitaan, lelujaan, jne. Kaikilla tapauksilla on useita todistajia ja lapsi on kertonut useita yksityiskohtia, joita ei kukaan muu kuin asianomaiset ole voineet tietää. Lempinimiä, tavaroiden paikkoja esim. vaatteiden taskussa, jne.

Vanhemmat eivät yleensä ole lainkaan ihastuneita tilanteeseen, vaan yrittävät hiljentää lapsen. Tilanne on myös sikäli traaginen, että jos edellinen henkilö on ollut lapsi, hän kaipaa vanhempiaan. Jos henkilö on ollut aikuinen, hän kaipaa vaimoaan, aviomiestään ja omia lapsiaan.

Myös vanhempien kannalta tilanne on vaikea. Jokainen lasta odottava toivoo omaa pientä vauvaa, lasta, jota voisi rakastaa. Jos lapsi osoittautuukin naiseksi, joka kaipaa miestään ja lapsiaan tai lapseksi, joka itkien kaipaa vanhempiaan, on tilanne vaikea kaikille. Tapaukset Burmassa olivat erityisen vaikeita vanhemmille. Japanilaiset sotilaat olivat erityisen vihattuja ja tunteet olivat hyvin ristiriitaisia, kun lapsi väitti olevansa japanilaisen sotilaan reinkarnaatio.

Joissain tapauksissa tilanne päättyy onnellisesti, tilannetta voisi ehkä verrata meidän kulttuurimme avioeroperheisiin ja lapsi saa kaksi perhettä ja sukua, jotka hyväksyvät hänet. Silloinkin lapsen lojaalisuus on usein koetuksella.

Hyvin harvoissa tapauksissa lapsi on pystynyt päättämään, minne syntyy uudestaan. Lapsi syntyy sattumanvaraisesti perheeseen, joka voi olla rikkaampi tai köyhempi kuin aiempi perhe. Perheessä joko rakastetaan häntä enemmän tai vähemmän kuin aiemmassa perheessä. Nuo tapaukset pois sulkevat ainakin jossain määrin sen länsimaissa yleisen uskomuksen, että sielu voi itse päättää minne syntyy. Joissain tapauksissa, henkilö on ilmoittanut syntyvänsä perheeseen uudelleen ja niin on myös käynyt.

Tapaukset, joita Stevenson on tutkinut, eivät tue käsitystä hindujen uskomasta karman laista. Uudelleen syntymällä ei näytä olevan enempää tarkoitusta, kuin puun siemenellä, joka sattumanvaraisesti poukahdellen, tuulen suunnan viemänä tai eläimen kuljettamana kulkeutuu paikkaan, jossa voi aloittaa uuden kasvunsa. Hän on myös tutkinut syntymämerkkien esiintymistä uudelleen syntymistapauksissa. Syntymämerkit ovat olleet henkilön arpia edellisestä elämästä, esim. jos henkilö on kuollut luotiin, häneltä voi löytyä vastaavista paikoista syntymämerkit. Mikään ei tue sitä käsitystä, että tässäkään tapauksessa karman laki vaikuttaisi niin, että murhaajalla olisi mitään merkkiä ko. tapahtumasta, ainoastaan uhrilla.

Useimmiten lasten muistot ovat täysin kadonneet, kun he tulevat varhaismurrosikään. Voimakkaimmillaan ne ovat lapsen ollessa parivuotias. Opitut taidot lapsi joutuu opettelemaan uudelleen, ne eivät välttämättä seuraa mukana edellisestä elämästä. Lapset kuvaavat sielunsa siirtyneen uuteen ihmiseen syntymän, eivät hedelmöitymisen hetkellä. Usein uudelleensyntyminen tapahtuu maantieteellisesti lähellä kuolinpaikkaa. Libanonilainen nainen, joka oli mennyt sydänleikkaukseen Amerikkaan ja kuoli siellä, syntyi uudelleen Amerikassa. Japanilaiset sotilaat, jotka taistelivat Burmassa, syntyivät uudelleen Burmassa.

Joitakin lapsia tutkittiin psykologisin testein ja he tuntuivat ikätovereitaan tasapainoisemmilta ja saivat korkeampia tuloksia älykkyystesteistä.

Uudelleen syntymät tapahtuvat joko heti, mutta kuitenkin yleensä muutaman vuoden päästä edellisestä elämästä. Keskiarvo tutkituista tapauksista oli 8 kuukautta.

Tom Shroder itse suhtautuu epäillen reinkarnaatioon ja kirja jättää noiden kahden matkan tapaukset lukijan itsensä tulkittaviksi. Myöskään Ian Stevenson ei anna valmista ratkaisua, vaan jättää tulkinnan lukijalle, "toivon, etteivät minun uskomukseni merkitsisi mitään kenellekään, jokaisen tulisi tutkia todisteita itse ja vetää omat johtopäätöksensä". Stevenson mainitsee myös paradoksin idän ja lännen välillä. Lännessä ihmiset kysyvät: "Miksi tuhlaatte niin paljon rahoja tutkiaksenne uudelleen syntymistä, kun tiedämme sen olevan mahdotonta?" Idässä ihmiset kysyvät: "Miksi tuhlaatte niin paljon rahoja tutkiaksenne uudelleen syntymistä, kun tiedämme, että se on totta?".

Yksi avoinna olevista kysymyksistä on, mistä kaikki sielut tulevat, kun maapallon väkiluku kasvaa koko ajan räjähdysmäisesti. Tai jos sielu on, mikä on sen olemus. Keitä me olemme, mikä on tietoisuus? Geneetikot, biologit, tietokoneasiantuntijat ovat vuosikymmeniä yrittäneet luoda tai monistaa tai edes määritellä tietoisuutta siinä kumminkaan onnistumatta. Myös kysymys ajan luonteesta on selvittämättä ja sen vaikutuksesta näihin kokemuksiin.

Alzheimerin potilailla persoonallisuus katoaa. Heidän muistonsa, kykynsä, luonteensa, kaikki katoavat. Kysymys kuuluukin, kun kaikki ihmisen minän ominaisuudet katoavat aivojen tuhoutuessa, mitä jää enää jäljelle uudelleen syntymiseen? Ihmistä voi kuvitella radiona. Jos rikot radion, se ei enää soita musiikkia. Mutta se ei tarkoita, että radioaallot olisivat hävinneet. Se tarkoittaa vain, että niitä ei voi enää vastaanottaa rikki menneellä vastaanottimella. Skeptikot voivat kysyä, kuka radioaaltoja lähettää? Mutta yhtä hyvin voi kysyä mitä tapahtuu mustan aukon sisäpuolella? Mitä tapahtui ennen alkuräjähdystä? Me emme tiedä.

Stevenson epäilee, että tarkoitus on unohtaa edellinen elämä uuteen siirryttäessä, mutta joskus prosessi häiriintyy ja muistoja jää. Mahdollista on myös, että kyky muistaa edellisiä elämiä on geneettinen.

Monet tapauksista herättivät Stevensonissa kysymyksen, ovatko lasten muistot aitoja. Joissakin tapauksissa kyse voi olla lapsen toiveesta parempaan elämään tai vanhempien toiveesta kuolleen sukulaisen jälleen näkemisestä. Tai julkisuuden tavoittelusta, jossa tarve uskoa on suurempi kuin puolueettomat todisteet. Esim. lapsi voi kokea odotukset koviksi ja kun häneltä kysytään kuka on isäsi, hän tulkitsee ympäröivän väkijoukon reaktiota ja toimii niiden mukaan.

Tapauksia, identtisiä tapauksia, on kuitenkin liian paljon, jotta voitaisiin sanoa, että kyseessä on aina huijaus tai mielikuvituksen tuote. Nuo lapset tiesivät liian paljon asioita, joita heidän ei olisi pitänyt tietää.

Tom Shroder, kirjan kirjoittaja itse kokeili hypnoosia, mutta ei vakuuttunut sen uskottavuudesta. Hänellä oli vahva tunne, että hän vastasi hypnoosin alla enemmän miellyttääkseen kysyjää, kuin siksi, että todella tiesi vastaukset. Hän kuvaili oloa päiväunelmoinniksi, jossa hän vastaili kysymyksiin ensimmäisellä assosiaatiolla, joka hänen mieleensä tuli.

Mutta hän keskusteli psykologien kanssa, jotka ovat käyttäneet hypnoosia apuna ja potilaat ovat menneet traumojensa alkulähteille, jotka ovat olleet aiemmissa elämissä. Yhteistä noissa tapauksissa on ollut, että traumat ovat poistuneet, vaikka aiemmin mikään muu hoitokeino ei ole auttanut. Psykologit eivät myönnä uskovansa edellisiin elämiin, mutta hoito on tehonnut. Stevenson huomauttaa kuitenkin, että edellisen elämänsä muistavat lapset kärsivät hyvinkin vaikeista peloista, jotka liittyvät edelliseen elämään. Elämän muistaminen sinällään ei poista pelkoja.

Shroder kokeili myös selvännäkijää, mutta nuo tarinat tuntuivat vieläkin vieraammilta. Ne eivät olleet hänen itsensä assosiaatioita, vaan täysin vieraan ihmisen assosiaatioita. Shroder mainitsee, että tarve uskoa kuoleman jälkeiseen elämään on hyvin voimakas ja houkutus uskoa tarinoita on todella suuri.

Kirjan lasten tarinat hyvin yksityiskohtaisine tietoineen, nimistä ajasta ja paikoista, ovat kuitenkin kaukana länsimaisten ihmisten hyvinkin hämäristä kokemuksista, joissa tapahtumat sijoittuvat kauas historiaan, eikä niitä pystytä yleensä tarkistamaan.